Pohdiskelua

Äiti toi sairaalle tulppaaneja. Unohdinpa ne jo yhtenä päivänä ja huomasin niiden nuokkuvan surkeina ilman vettä, mutta kummasti nuo virkistyivät uutta vettä saatuaan. Ihania kukkia, kiitos äiti.

Huomaan tuntevani täysin aiheetonta syyllisyyttä sairastelusta. Epäilen, että muut eivät usko, että olisin oikeasti sairas, tai ainakaan niin sairas kuin annan ymmärtää. En oikein tiedä mistä tämä on lähtöisin. Tulee hirveän vainoharhainen olo. Olenko nyt oikeasti niin sairas, että pitää olla kotona (no jos pelkästä kaupassa käymisestä tulee hiki ja keuhkot pihisevät, niin kaiken järjen mukaan olen)?

Yhdessä vaikeassa elämänvaiheessa minulla oli ikävä luokkatoveri, joka jatkuvasti piikitteli poissaoloistani ja kyseenalaisti sairaanaolemiseni. Siitä tuli hirveän paha mieli. Tuli sellainen olo, että saanko nyt enää kouluun palatakaan, kun vastaanotto oli aina suoranaista vittuilua. "Missäs sitä ollaan oltu, sairaanako muka, niinpä niin!". Eihän hän tiennyt mitä minulla oli omassa elämässäni menossa, emme olleet millään tasolla ystäviä, silti hän koki oikeudekseen jatkuvasti huomautella minulle milloin mistäkin. Siitä on jäänyt tietynlainen pelko, ettei minua oteta tosissaan, tai että minun pitäisi kaikille maailman ihmisille todistella sairauksiani, vaikka ne eivät heille millään tavalla kuuluisi.

Olen vielä muutaman päivän kotona parantelemassa itseäni. Rakkaan serkun häätkin jäivät nyt sitten välistä, kun olin niin tukossa, ettei minusta ollut lähtemään. Itkuhan siinä pääsi, jos toinenkin. Tiistaiksi olen varannut ajan yksityiseltä lääkäriltä, joka on erikoistunut korviin, nieluun yms. Toivon, että saisin lähetteen nielurisaleikkaukseen, tai ainakin jotain selkoa tähän sairasteluun. Korvat ovat taas aivan kummalliset, tunnen kulkevani sellainen pyöreä kultakalamalja päässä.